Hän piti palapeleistä

Nathalie on nuori kaunotar, jonka elämä on untuvaista. Hänellä on tuore aviomies, jonka kanssa arki tuntuu jatkuvalta alkuhuumalta. Hänellä on uusi työ kansainvälisessä yrityksessä ja aikaa syventyä vapaa-ajalla sykähdyttävien romaanien vietäväksi. Jonkun toisen tarinaan hän on syventynyt silloinkin, kun unelmaelämän palaset varisevat kertaheitolla untuvapilvestä asfalttiin. Mahdollisuus uuteen onneen kolkuttelee kuitenkin arkisessa hahmossa konttorin pölyisten käytävien kulmauksissa. Vaan Nathaliepa kopistelee noilla samoilla käytävillä kuin varjona entisestä - yhtä elegantin viehättävänä kuin ennenkin, mutta sielultaan tyhjänä. Eikä hän aio huomata edes kohti leijailevia ihailevia tuulahduksia.

Kuva: Andreanna Moya Photography

Ajatelkaapa kaikkia kohtaloita, jotka haaksirikkoutuvat oman mahdollisuutensa rannikolle.

David Foenkinos ja hänen teoksensa Nainen, jonka nimi on Nathalie (Gummerus 2011) ovat lystikäs parivaljakko. Miten saada dramaattiset tapahtumat vaikuttamaan vain osalta leikkisää kokonaisuutta? Kirjoita kuin Foenkinos. Kirjan alussa on mahtavia aineksia varsinaiseen itkuromaaniin, mutta kuvailu kääntyykin hassuihin sattumuksiin ja sivujuonteisiin silloin, kun päähenkilön suru on vielä ylivoimainen. Lukijakaan ei näin ollen jää vellomaan järkytyksessä vaan ajautuu hassutusten vietäväksi.

Tyttömäisyytensä henkilökohtaisen tragedian myötä menettävä Nathalie on etäisyydestään huolimatta alusta lähtien vaikuttava hahmo, jolle lukija toivoo hyvää. Hänen melankoliaansa on helppo ymmärtää. Nathalien mies François on hahmo, johon lukija Nathalien tapaan rakastuu, ja olisi rakastunut enemmänkin, jos tilanne olisi sallinut. Nathalieen hullaantunut pomo Charles taas herättää lähinnä myötähäpeän tunteita. Liekö tälle tarinan ylimääräiseltä täytteeltä vaikuttavalle hahmolle oikeasti tilausta. Sympatiat ja hellyyttävyyspisteet kerää joka tapauksessa konttorin huomaamaton ahertaja Markus, joka tempautuu tarinan keskiöön kuin puolivahingossa.

Kirjan juoni on melko perinteinen, tosin hieman poikkeavalla tavalla rakennettu rakkaustarina. Tämän kirjan parasta antia ei olekaan kokonaisuus vaan yksityiskohdat. Päättömät sivujuonteet ja varsinaisten lukujen välissä olevat pikkuluvut, joiden ideana on, noh, kenties lapsenmielinen herttaisuus. Henkilöistä kerrotut pienet asiat, joita jää hahmottelemaan mielessään. Hymyilyttää ja hykerryttää.

Nainen, jonka nimi on Nathalie on helppo nähdä elokuvana, joka se myös on. Nathalie on varsin helppo nähdä Audrey Tautouna. Kirjoitettu hahmo suorastaan henkii audreymaisuutta. Vaikka kelpo näyttelijättären siivittämä elokuva on varmasti hieno tapaus, niin kirjan hurmaavaa leikkisyyttä ja omaperäisyyttä ei välttämättä ole yksinkertaista tavoittaa täydessä painossaan. Lue siis kirja ensin. Ja kerää omaan elämääsi hassuja yksityiskohtia. Kiipeä puuhun ja heiluttele jalkoja. Esitä toivomus tähdelle. Katso ja näe, että onpa se elämä tänäänkin vinkeä.